maanantai 15. lokakuuta 2012

Ajatuksia kiireestä ja elämän hidastamisesta.

Minulla alkoi tänään syysloma! Tuntuu ihanalta! Ihanalta tuntuu myös se, että minulla ei ole minkäänlaisia lomasuunnitelmia. Aion tehdä niitä asioita, jotka tuntuvat minusta hyvältä.
 
Tästä pääsenkin hyvin aiheeseen, joka minua on viime viikkoina mietityttänyt -kiire. Mikä on kiireisen elämän syvin olemus? Tottahan se on, että nykymaailma suosii tätä kiireistä elämäntapaa. Tunnet olevasi tärkeä, kun kalenteri on täynnä palavereita ja kaikenmaailman kissanristiäisiä. Illat täyttyvät omista ja lasten harrastuksista. Mitä enemmän suorittamista sen parempi. Tähän päälle vielä suitsutusta hyvinvoivista lapsista, perheestä ja parisuhteesta sekä kauniista siististä kodista, niin varmasti olet paikkasi täällä ansainnut! Olemme siis superihmisiä! Tai ainakin luulemme olevamme..
 
 
 Mutta mitä kaikkea tämä jatkuva suorittaminen kätkeekään taakseen? Varmasti jokainen tietää omat kipupisteensä. Kiireellä ja elämän aikatauluttamisella varmasti siirrämme syrjään sen ahdistuksen, jonka joutenolo meissä aiheuttaa. Sen kohtaaminen voi tehdä tosi kipeää. Voidaan myös kokea, että hylkäämällä kiireisen elämäntavan putoamme tästä yhteiskunnan kelkasta. Minullakin on omat kipupisteeni. Olen kuitenkin oppinut hyväksymään ne asiat, joille en yksinkertaisesti voi mitään. On muuten lohdullista ja vapauttavaa myöntää itselleen, että on täysin tavis, jolla on myös lupa epäonnistua! 
 
 
Tasan vuosi sitten päätin hidastaa omaa tahtiani. Koin silloisen sairaanhoitajan työni hyvin kiireisenä ja ahdistavana. Koin, että minulla ei ollut mahdollisuutta tehdä työtäni niihin arvioihin ja periaatteisiin nojaten, jonka vuoksi olin aikanaan sairaanhoitajaksi opiskellut. Mielestäni tein oikean ratkaisun kun hakeuduin tuolloin muihin tehtäviin. Päivääkään en ole katunut, vaikka kaipuu "oikeaan" sairaanhoitajan työhön välillä onkin. Koen olevani etuoikeutussa asemassa saadessani toimia sairaanhoitajana asiantuntijatehtävissä. Olen ollut nöyrä ja kiitollinen siitä, että minut valittiin tehtävään. Hoitotyön hektisyys jäi tääkse, mutta toisenlainen vastuu kasvoi. Meninkö siis ojasta allikkoon? Mielestäni en. Kun työasiat eivät ole jyskyttäneet takaraivossa iltaisin, niin olotila on ollut paljon levollisempi. Olen siis tyytyväinen.

Viikonloppuna kävin tätini kanssa keskustelua siitä mihin suuntaan tämä nykymaailma on menossa. Pohdittiin sitä, että ihmisillä on kaikkea enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Silti ollaan tyytymättömiä moniin asioihin. Totesimme, että maailma on muuttunut, eikä välttämättä niin hyvään suuntaan. Tämä asia tuntuu minusta joskus pahalta, eikä sitä meinaa päästä millään pakoon, vaikka kuinka hidastaisi omaa elämäänsä. "Kaikki tänne heti"-ajattelu herättää minussa monesti ärtymystä. Usein se myös paljastaa ihmisten pinnallisuuden. Elämässä on kuitenkin niin paljon tärkeämpiäkin asioita.
 
 
Paljon on itselläkin tästä elämän hidastamisessa vielä opittavaa. Olen keskeneräinen.. Toisaalta se on kyllä hyvin lohdullistakin. Jokainen päivä on minulle uusi mahdollisuus. Lasten kasvaessa olen oppinut ymmärtämään sen, että on nautittava juuri tästä hetkestä. On myös keskityttävä niihin asioihin ja ihmisiin, jotka ovat elämässä tärkeitä! Elämäsi tärkeimmät asiat kannattelevat sinua myös silloin, kun omat siivet eivät kanna. Sitä ei voi millään rahalla ostaa!
 
 
 
Ihanaa syksyistä viikon alkua kaikille!