keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Sisäisen rauhan äärellä

Kävin sunnuntaina koiran kanssa aamulenkillä jo kukonlaulun aikaan. Pakkanen nipisti mukavasti nenänpäätä ja askel tuntui kepeältä. Välillä kirmattiin Oton kanssa kilpaa. Lopulta päädyttiin painimaan leikkisästi lumihankeen. Leppoisat aamulenkit ovat kyllä viikonloppujen parhautta. Suomen talvi on nyt kauneimmillaan. Sielu ja silmät lepäävät.

Kävellessäni tuolla lumisessa aamussa havahduin ihan erityiseen hyvänolontunteeseen. Se tunne sai hymyn huulille. Jäinkin pohtimaan asiaa ja mieleeni tuli keskustelu, jonka kävimme tässä taannoin työtoverini kanssa. Puhuimme siitä miten iän karttuessa olotilan on vallannut sellainen arkinen hyvän olon tunne - sisäinen rauha. Tyytyväisyys ja kiitollisuus siitä mitä elämässä on. Se tunne on tuonut mukanaan ihan erityistä levollisuutta, jota ei nuorempana ollut. Tuntuu hyvältä!

On olemassa monenlaisia määritelmiä siitä missä iässä ihminen on tyytyväisimmillään elämäänsä. Jokaiseen ikävaiheeseen liittyy myös tietynlaisia kehityshaasteita, jotka jossain määrin varmasti myötävaikuttavat tähän kokemaamme tyytyväisyyden/tyytymättömyyden tunteeseen.  Parasta lienee kuitenkin se, että ihminen kokee elävänsä elämänsä parasta aikaa, oli minkä ikäinen tahansa.

Muutaman vuoden takainen elämäntilanteeni tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna melko kaoottiselta. Oli pienet lapset, työ ja opiskelut sekä perheen arki hoidettavana. Puolison mahdottomat työvuorot tekivät arjesta toisinaan hyvin haastellista. Myös kuopuksen jatkuva sairastelu aiheutti huolta. Minulla on aavistus, että silloin en kokenut eläväni elämäni parasta aikaa. Sisulla mentiin kuitenkin eteenpäin. Aika on kullannut muistot. Tänä päivänä tunnen omaavani sellaista elämänviisautta, jota ei olisi muulla tavoin ollut koskaan mahdollista oppia.

Muistelen kirjoittaneeni joskus aikaisemmin uskomuksestani, että elämällä on tarkoitus opettaa meitä. Kenellekään ei varmasti anneta enempää taakkaa, kuin kukin jaksaa kantaa. Joskus oma taakka voi tuntua toisen rinnalla epäreilulta. On kuitenkin lohdullista ajatella, että joku muu ei ehkä tätä jaksaisi kantaa. Sen vuoksi se on annettu minulle. Ärsyttävän lohdullista, mutta mielestäni totta.

Eletyllä elämällä on varmasti jossain määrin osuutta sisäisen rauhan syntymiseen. Olen nyt kolmekymppisenä elämäntilanteessa, jossa useammat ovat vasta nelikymppisenä. Lapset ovat ehtineet jo murrosikään ja elämä tuntuu hyvinkin seesteiseltä. Mitäs nyt? On ihanaa, kun on enemmän aikaa parisuhteelle ja yhteisille harrastuksille. Tuntuu hyvältä! Toisaalta.. elämänkulku on loppujenlopuksi niin nopeaa, että soisi sisäisen rauhan tunteen olevan juuri siinä hetkessä missä kukin elämässään on. Että ymmärtäisi -elämän paras aika on tässä ja nyt.


Mukavaa pakkaspäivää kaikille!


Mervi

2 kommenttia :

Ruostevilla kirjoitti...

Kiitos tästä:) Mukava lukea positiivistä blogiasi.

MERVI kirjoitti...

Kiitos Ruostevilla. Kiva, että tykkäät. Tervetuloa lukijaksi :)