perjantai 1. elokuuta 2014

Suru on matka sisäiseen maisemaan

 
Lapsen suru on raidallinen.
 
Suru on tilan ja ajan antamista muistelulle.
 
Kuolemansuru on ihmisen ydinsuru.
(Martti Lindqvist)
 
Suru on matka sisäiseen maisemaan,
mielen eri kerroksiin
ja sanattomiin tapahtumiin omassa itsessä.
(Martti Lindqvist)
 
Yhdessä suru on helpompi kantaa.
 
Etsi surua sieltä, missä näet vihaa.
 
Surutyö on luopumista,
jossa synnytetään elämään uusi todellisuus.
 
Surun lopussa sureminen muuttuu kyvyksi rakastaa.
 
Surun tehtävät:
Sen tajuaminen, mitä on menettänyt,
sen huomaaminen, mitä on jäljellä
ja se löytäminen, mikä on mahdollista.
 
Toisen suru koskettaa suruani,
rajallisuus rajallisuuttani.
 
Traumaunet ovat sameita,
suru-unet kirkkaita.
 
Surutyön tehtävänä ei ole kiintymyyssuhteesta irtautuminen,
vaan uudenlainen eheytyminen.
 
Surutyön avulla voivat kauniit muistot nousta näkyviin ja
rumat, ahdistavat muistot toistuvan muistelun avulla menettää
rumuuttaan ja ahdistavuuttaan.
 
Surun ainoa hoito on sureminen.
 
Syvin suru ja syvin ilo
nousevat kiintymyksestä ja rakkaudesta.
 
Suru ei ole jotakin, mikä menee ohi,
vaan jotakin, jonka kanssa eletään.
 
Anteeksianto on mahdollista vasta surun jälkeen.
 
Joskus on surtava kauniiksi se, mikä on ollut rumaa ja likaista.
 
Vain aitoa ja oikeaa menetystä voi surra.
Voi olla, että jossain menetyksessä ei ole surtavaa.
 
Terveessä surussa on aina kaiku jostain hyvästä.
 
Sureminen on matka, jossa päämäärä muistuttaa alkukohtaa.


Mietteitä surusta. Herkkiä ja kauniita, kuitenkin niin väkeviä. Löysin nämä mietelauseet arkistojeni kätköistä, jonne olen ne joskus tallettanut. Aihe kirvoitti minua hieman syvällisempään pohdiskeluun..

Sanalla suru - on tavallisesti hieman negatiivinen kaiku. Se on kuitenkin osa elämää, aivan kuten ilokin. Surua on monenlaista ja jokaisella meillä on omat keinomme sen käsittelyyn. Akuutti suru, esimerkiksi läheisen kuolema, aiheuttaa meissä valtavaa ahdistusta ja hätää. Ajan kuluessa suru kuitenkin muuttaa muotoaan ja sen aiheuttama tuska vähenee. Se muuttuu vähitellen kaipaukseksi, muistoiksi ja siitä tulee myönteisellä tavalla osa elämää. Joskus suru voi aiheuttaa myös katkeruutta. Ihminen voi jäädä surunsa vangiksi. Sanotaan, että suruun voi myös kuolla.

Omassa työssäni kohtaan usein tilanteita, joissa jonkinasteinen suru on läsnä ihmisen elämässä. Surun moninaisuuden ymmärtäminen antaa minulle työkaluja asiakastyöhön ja auttaa minua tukemaan asiakasta ja hänen läheisiään sekä löytämään voimavaroja arjesta selviytymiseen. Koen, että syvimmät surut liittyvät suuriin menetyksiin. Tällaista surua kokee esimerkiksi lapsensa menettänyt äiti, joka kantaa tätä sydämellään aina omaan kuolemaansa saakka. Suru voi olla syvälle salattu. Joskus sitä ei ole käsitelty. Olen kuullut usein ikäihmisten kertomuksia siitä, että elämä oli niin kovaa, että oli pakko vain unohtaa. Surusta ei voinut puhua ääneen. Mutta eihän äidin sydän voi millään unohtaa.. Nämä ovat asioita, jotka nousevat usein esille, kun ihminen vanhenee ja alkaa pohtia elettyä elämäänsä. Huomaan monen pohtivan sitä, että olisiko aikanaan voinut tehdä jotakin toisin.

Syy miksi halusin nostaa aiheen esille on hyvinkin arkinen. Suru kuuluu elämään, kuten ilokin ja jokaisella meillä on omat surumme. Yllä olevissa ajatuksissa on paljon lohdullisuutta. Suru on matka omaan sisimpään, matka itseen. Haluan rohkaista kaikkia sen kohtaamisessa. Lohduttomankin surun keskellä on kuitenkin aina valo, näin uskon!

 
 
Mervi

Ei kommentteja :